Lomailua ja sukellusta Curacaolla

16.1.2023. Tämä sivusto ja sen matkakertomusten tekeminen on vielä tekeillä. Sivustoa ei ole virallisesti vielä julkaistu. Koitetaan saada tekstit ja kuvagalleriat vuoden 2023 aikana valmiiksi. Alla oikolukematon ja jäsenneltänätön matkalla kirjoitettu ”raakateksti” ilman kuvia.

28.1.2008

Maanataina 28.1.2008 heräsimme aamuyöllä klo 03.00 muutaman tunnin yöunien jälkeen. Satunnaisen matkamiehen suuntana oli Karibianmerellä oleva Cauracaon (lausutaan Kurasao) saari. Aikaisen herätyksen pääsyynä oli epäinhimillinen lentokoneen lähtöaika, 06.15. Edellisen iltana ennakkotilattu taxi tuli pihaan klo 04.00 ja matka kohti uusia seikkaluja alkoi.

Satunnaisen matkamiehen ja hänen matkakumppanin matkatavarat oli pakattu neljään eri matkalaukkuun. Kaksi laukkua, eritoten sukellusvarusteisiin tarkoitetut, oli pakattu täyteen sukellustavaroita. Vain sukellustietokoneet olivat mukana käsimatkatavaroissa, kaikki muu oli ruumaan menevissä laukuissa. Lentöyhtiönä tällä matkalla oli KLM, koska Curacao on Alankomaiden Antilleilla ja kuuluu Hollannille. Maksamalla etukäteen tilatun ja maksetun ylipainomaksun sukellustavaroista, sai normaalin 20 kg matkatavaroiden (+5 kg käsimatkatavarat) lisäksi ottaa mukaan sukellusvarusteet, joiden maksimipaino oli 20 kg. Hintaa tälle paketille tuli 20 euron / suunta / matkustaja (yksi suunta oli esim. Helsinki – Curacao). Menopaluu maksois siis 40 euroa extraa, mutta 20 kg raja sukellusvälineiden painoon on aika vähän. Satunnainen matkamies joutui mm. luopumaan paremmista kumiräpylöistä ja ottaa kilon kevyemmät erittäin huonot muoviräpylät mukaan. Pakatessa kun piti kaikesta painosta säästää ja tarkkaa vaakaa tarvittiin kotona pakatessa. Tavarat saatiin kentällä koneneen ruumaan ongelmitta pienen marginaalin turvin. Tätä marginaalia tarvitaan takaisintulomatkaan, kun varusteiden paino kasvaa kosteuden takia.

Turvatarkastuksen, jossa käsimatkatavaroissa olevat eväät ja juomat nykyisin kerätään pois, pääsimme kentän odotushalliin. Kentällä 0,5 litran vesipullo maksoikin sitten 2,5 euroa€ (Helsingin vesi laskuttaa 1000 litran kuutiosta 52 snt). Hyvähän se on kiskoa asiakkaita, kun turvatarkastuksen läpi odotushalliin ei siis saa vettä viedä mukanaan ja kilapilua ei ole. Tässä olisi kuluttajaviranomaisille sopiva paikka tutkia markkina-aseman väärinkäyttöä, mutta ei asia taida niitä kiinoistaa puuhastellessa kaiken muun kanssa, joten ylihinnan kiskonta kentällä jatkuu. Kauppa se on mikä kannataa, varsinkin kauppa jossa ei ole kilpailua (hintakartelli) ja asiakkaat on pakotettu ostamaan vettä (Helsinki-Vantaan kentällä
ei ole juomapisteitä kuten on kaikilla muilla maailman kentillä on, joissa ajatuksena ei ole huijarikauppiasmaiseen tyyliin kiskoa asiakkailta viimeisetkin ropot pois). Veden sijaan Suomalaisen kannattaakin siis juoda olutta ja viinaa, se kun tulee suomalaiselle edullisemmaksi ja myyjän kate jää sikakatteen sijaan normaalille tasolle. Emmehän halua tukea myyjien roistomaisuutta?

KLM:n kone kohti Amsterdamia lähti ajallaan. No, olihan se kone. Hiukan nuo sisustan panelit repsottivat muutamasta paikasta ja pari ruuviakin oli kadonnut kiinniytyksitä varmaan huollon yhteydessä. Ymmärtäähän sen, että kun paikkoja puretaan, niin ainahan sitä nyt on pientä hävikkiä osissa, suuriin huoltohalleihin kun helposti pienet osat häviävät. Kyllähän ne panelit pysyvät vähemmälläkin määrällä ruuveja kiinni, turhaan ne suunnitteluinsinöörit ovat niin monta kiinnikettä laittaneet. Koneen huolto vaan venyy turhaan kun pitää ruuvien kanssa äheltää niin kauan…

Amsterdamin kentällä oli sitten yli neljän tunnin tylsä odotus. Toki suurella kentällä
voi aikaa kuluttaa kävelemällä ympäriinsä paikkoihin tutustuessa. Hyvää kentällä oli
lentojen infotauluissa ollut tieto, kuinka kaukan kyseisestä pisteestä kestää kävellä
lennon portille. Passintarkastuksen jälkeen löytää ne kaikki samat myymälät ja baarit
sekä kasinon kun mitä on Schengen puolella. Koska olime menossa Atlantin yli pois EU:n
alueelta, oli lähtöportila vielä yksi turvatarkastus juuri ennen koneeseen nousua.
Tämä oli yhtä kattava kúin kaikki muutkin, eli myös käsitavarat läpivalaistiin ja kuljimme
metallinpaljastajan läpi. Selvisi siten sekin, miksi portille alettiin kutsumaan paljon
normaalia aiemmin, noin puolitoista tuntia ennen koneen lähtöä! Käytävällä olikin todella
pitkä ja hitaasti etenevä jono, koska turvatarkastus oli tyypilliseen tapaan hidas ja
persuteellinen ja siinä oli vain yksi linja (läpivalaisu + metallinpaljastin). Tein pikaisen
laskutoimituksen. Jos jokaisen 300 matkustajan tarkastamiseen kuluu 20 sekuntia, niin
kestää 100 minuuttia (tunti 40 min.) saada matkustajat koneeseen. Tämä aika käytännöassä
sitten kuluikin. Satunnainen matkamies totesikin, että lentomatkustaminen on nykyisin yhtä
jonottamista. Tervetuloa entiseen Neuvostoliittoon, jossa kansanhuvina oli jonottaminen!

Turvatarkastuksen jälken meitä tervehti iloisesti häntäänsä heiluttaen tullin huumekoira kahden tullimiehen vieressä. En tiedä mitä he etsivät, mutta tuskin Hollannista huumeita kuljetetaan Curacaolle, ymmärtääkseni reitti menee juuri toisin päin. Ehkä tässä seulottiin paluukyytinä vietäviä rahoja?

Kun pääsime vihdoin koneeseen istumaan paikoillemme, ilmoitti koneen perämies että yksi miehistön jäsenistä oli sairastunut ja varamies oli hälytetty ja tulossa. Odotusta olisi noin 45 minuuttia, mikä sitten toteutuikin kokonaisuudessaan. Ihmetytti vain, miksi koneen lastaaminen aloitettiin ajallaan, vaikka miehistö tiesi, että lähtö viivästyy melkein tunnin. Ehkä tämä sairastuminen oli tapahtunut sitten aivan äskettäin ja miehstön jäsen oli joutunut lähtemään kotiin. No, eipä tästä paljon ollut haitta, mutta
pitkän minuksen annan KLM:lle siitä, ettei tänä aikana jaettu mitään juotavaa, esim. vettä. Turvatarkastushan oli juuri kerännyt kaikien vesipullot talteen. Lentäessä ja tulevia sukelluksiakin silmällä pitäen on nestetasapanosta kuitenkin pidettävä huolta, ja nestettä tuliis tankata n. 1-2 dl joka 15 minuutti, jotta keho ei kuivu ja letäminen ja sukeltaminen on turvallisempaa. Nykyinen nesteiden
kuljetuspolitiikka ei tätä ainakaan edesauta, eli tehdään lentämisestä ja sukeltamisesta riskipitoisempaa.

Matka Curacaolle tehtiin sitten todella vanhalla MD11 koneella (90-luvun alusta), mm. koneen
matkustamossa olevat näytöt olivat vielä kunnon vanhoja CRT putkia, eikä nykyaikaisia litteitä
nestekidenäyttöjä. Ilmesesti KLM:llä on myös hiukan kalustopulaa sekä pula taitavista lentomekaankoista, koska tässä koneessa mm. hattuhyllyn alapinnassa olevat lukuvalot eivät toimineet. Kuka niitä lukuvaloja nyt mannertenvälisellä lennolla tarvitsee. Näillä lennoila tehdään yleensä keinoyö pimentämällä matkustamo, kuka nyt edes siis kaipaisi lukuvaloja? Tosin tällä kertaa tätä keinoyötä ei tehty, ehkä juuri siksi kun lukvalot eivät toimineet. Eli tästäkin pitkä miinus KLM:lle, mutta onneksi satunnainen matkamies oli pakannut Luftansalta saamansa varustekitin mukaan ja lepääminen sujui tämän pakkauksen varusteilla. Näin sivuhuomautuksena, takaisin tultaessa satunnaisen matkamiehen matkakumppanin penkin audijärjestelmä taas oli rikki. Se oli lukkiutuneena yhdelle kanavalla yhdeksästä, joten sieltä tuli humppaa vain yhdeltä kanavalta täydellä äänenvoimakkuudella. Näistä kolmesta eri koneen vioista voisi sitten vetää jo jotain johtopäätöksiä KLM:n huoltotoimista ja sen laadusta?

Koska olimme istumassa siiven kohdalla ja keinoyötä ei matkustamoon tehtyt, niin lueskelin aikani kuluksi moottorin huolto-opasta, joka oli maalattu moottorin kylkeen. Siinä mm. mainittiin moottorin oikea öljymäärä (yllättävän pieni) ja öljynlaatu, missä huolto-ohjeen luvussa on kuvattu huollosta enemmän sekä monta muuta vastaavaa asiaa. Luulisi, että moottorin huoltomekaanikko tietäsi nämä asiat muutenkin jo koulutuksen perusteella, mutta eihän sitä koskaan tiedä minkälaisella koulutuksella näitä koneita huolletaan. Enkä ole koskaan ennen huomannut konetta, jossa nämä tiedot olisi maalattuna moottorin ulkopelleissä.

Juomavaunut tulivat sitten vasta yli tunnin päästä lähdöstä. Hitasti, mutta varmasti. Alkoholia ei ollut
vaunuissa näkyvissä ja niinpä satunainen matkamies otti suuren varaston alkoholitonta juotavaa, koska
nestetankkaus oli jäänyt vajavaiseksi. Tämä oli tosin virhe, joka sitten kostautui ruokailun yhteydessä.
Tässä vaiheessa olis pitänyt tajuta ottaa myös annos alkoholia.

Lounas tarjoiltiin sitten 2-3 tunnin päästä lähdöstä. Kun satunaninen matkamies yritti vanhasta kokemuksesta tilata kaikki ruokailujuomat kerralla (alkudrinkkiä, punaviini ruokajuomaksi ja viskiä jälkiruuaksi), niin lentoemo tylisti ilmoitti ettei hän voi antaa kuin yhden alkoholijuoman kerrallaan. Mitä ihmettä, mietti satunanainen matkamies. Ei tälläsitä ole ollut koskaan ennen muilla yhtiöillä (kokemus 6 eri yhtiöstä), päin vastoin. Jopa Finnair kehoittaa tilaamaan kaikki juomat kerralla, koska tämä helpotaa kai lentoemojen työtä. Taas pitkä miinus KLM:lle, varsinkin kun asiasta ei oltu mitenkään informoitu ja lentoemo ilmoitti tylisti ettei onnistu (ei maininnut miten säännön voisi kiertä). No, kyllä se pöperö meni alas alkudrinkinkin voimalla, oikeastaan sen maku oli sellaista että väkevämpi alkoholi on parempi ruokajuoma kuin viini. Ruuan taso oli sitä tavanomaista lenotokoenmuonaa – tosin huonoimasta päästä. Ei edes mausteet auttaneet maun peittämisessä, maku oli aika karmea. Lentoruuista parhaat olen saanut Luftansalla. Niissä oli sentän hiukan makua.

Mutta miksi sitten ruuan kanssa pitää saada kolme alkoholiannosta. No siksi, että ruuan jälkeen satunnainen matkamies saa paremmin unta ja matka menee nopeammin nukkuessa. Atlannin ylityksen aikana (varsinkin palatessa) on hyvä nukkua, jotta aikaero ei iske aivan niin pahasti ja perilläkin olisi hiukan virkeämpi.

Lähestyessämme Karibiaa pitkän ja osin pilvettömän Atlannin ylityksen jälkeen matkustamoon jaettiin
maahantulokaavakkeet. Kaavakkeissa oli myös Curacaon viranomaisten tekemä turstiksely, joka palautettaisiin passintarkastukseen maasta poistuttaessa. Maahantulokaavakkeista kuitenkin jo näki, että sukeltaminen sekä häämätkailu on tärkeä turismin muoto, koska ne oli laitettu yhdeksi vaihtoehdoksi maahantulon syiksi liikematkalilun ja normaalin turismin lisäksi. Kaavaketta täytettäessä kannataa pitää mukanaan tiedot mm. missä hotellissa asuu Curacaolla (ja milloin) ja koska aikoo lähtee maasta pois (ja millä lennolla). Taidettin siellä kysyä se perinteinen, että paljonko rahaa on mukana. Hiukan jo vanhentunut kysymys näin luottokorttiaikana. Tosin Curacaolla ei luottokorttia kannata juuri käyttää, koska hinnat ovat luottokorttia käytettynä yleensä 3-6 % kalliimpia.

askeuduimme illan hämärästyessä viimein Curacaolle, jossa palmut huojuivat leppeässä tuulessa. Curacaon kenttä on hyvin pieni ja se täyttyy ääriään myöten jo yhdenkoneen matkustajista. Kentällä on yksi putki johon kone ohjattiin. Kentällä ei ole ilmastointia ja ensimmäinen vessa on vasta passintarkastusjonon jälkeen. Satunaiselle matkamiehelle oli unohtunut pitkät alushousut jalkaan, joten passintarkastusjonossa tuli hiukan kuuma. Onneksi vaihtovaateet ja
shortsit oli mukana käsimatkatavaroissa, joten tilanteen pystyi korjaamaan nopeasti.

Tällä kertaa kentälle oli juuri laskeutunut toinen kone Bogotasta, siellä oli yhtäaikaa siis kaksi konetta,
koska olihan lentomme myöhässä melkein tunnin. Ninpä ruuhka oli sen mukainen. Pitkä passintarkastujono. Kun siitä selvittiin, oli matkatavaroiden noutohalli aivan tupaten täynnä. Tätä ruuhkaa ei helpotanut lainakan se, että tulliin menijöiden jono alkoi muodotumaan jo matkatavaroiden noutopisteen kuljetushihnan viereen. Tullin jono piteni pitenemistään siksi, että näytti siltä kun kaikkien maahantulevien matkalaukut läpivalastaisiin. Tai niin siis ainakin näytti aluksi. Mutta ennen läpivalaisua oli seula, jossa Amserdamista tulleet pääsivät tullin ohi ja Bogotasta tuleet joutuivat kaikki kulkeman matkatavaroiden läpivalaisun kautta.

Satunnainen matkamies pääsi ”ensimmäsiten joukossa” ulos lentokentältä, jonka edessä oli tavanomainen vastaanottajien ja haahuilevien turistien kaaos. Löysimme kuitenkin nopeasti lentokenttäkuljetuksen yhteyshenkilön ja siirryimme sivuun odottelemaan muita samaan kyytiin tulevia. Odottelua kestikin sitten taas yli puoli tuntia, jonka aikana satunainen matkamies kävi noutamassa viereisen baarin terassilta juotavaa odotusajaksi. Yllätys oli, että Suomesta tälle matkalle Tjäreborgin myymälle matkalle oli tullut vain neljä henkilöä, jotka oli kaikki kirjoitettu samalle lipulle. Loput olivat sitten Ruotsalaisia. Matka kohti hotelleja alkoi, kun kaikki kadonneet ruotsalaiset oli löydetty.

Olimme vihdoin Curacaolla, noin 22 tunnin reissamisen jälkeen maanantai iltana. Unta en ollut siis saanut juuri lainkaan, kiitos KLM:n huollolle (keinoyö) ja alkoholipolitiikalle. Kyllä minulla oli silmille laitettava suoja ja oma mp3 soitin täynnä rentouttavaa musiikkia, mutta unta en vain näiden avulla saanut keinoyön ja kolmen puutteelisen rentouttavan alkoholiannoksen puuttuessa. Olimme siis aivan väsyneitä ja suurinpiirtein kaaduimme sänkyyn nukkumaan, kunhan olimme ensin käyneet hotellime hiekkarannalla olevassa baarissa syömässä tukevan illallisen joka sisälsi pizzaa. Luonnollisesti hotelimme hiekkarannan barin nimi oli Hemingway, Karibialla kun olimme. Taitaa kirjailijan nimi olla maailman yleisin baarin nimi, varsinkin Karibialla.

Maksuvaluutta?

Kun tulet Alankomaiden Antilleille niin unohda Euro ja luottokortit. Taala on kova sana, ja sitä kannattaakin varata mukaan riittävästi. Paikallinen valuutta NAF, vaihtosuhteeltaan kiinteä: 1 USD = 1,75 NAF (tätä kirjoitaessa 1 USD = 0,65 EUR). NAF eli Alankomaiden Antillien Gulden, joka lausutaan Gilders, on Curacaon oma paikallinen valuutta. Lausuttuna ”Gilders” se on aika lähellä lausuttua sanaa Dollars, joten kannattaa olla tarkkana kumpaa valuuttaa tarkoitetaan. Yleensä hinnat ovat annettu NAF:eina, mutta pokeuksiakin tästä on, eli hinnat ovat vain USD:nä. Aina valuuttaa ei ole mainittu selkeästi, varsinkaan turisteille annettavissa palveluissa, jotka tosin yleensä ovat taaloina (eli USD eli Dollars), mutta poikkeuksiakin on, joten ole tarkkana. Euroina hintoja ei ole annettu koskaan, koska Euro on joku tuntematon ulkomaan valuutta. Paikallista valuuttaa NAF saa vaihdettua vain Curacaolla, ei esim. Amsterdamin kentällä.

Maksupolitiikka oli kieltämättä mielenkiintoista. Jos maksat jotain NAF:illa, saat vaihtorahat NAF:ina,
mutta jos maksat USD:nä, voit saada vaihtorahat sekä USD:nä, NAF:ina tai niiden sekoituksena. Usein voit maksaa laskusi myös sekä NAF:ina että USD:nä sekaisin.

Hinnat sisältävät verot ja yleensä myös palvelumaksut yms. Tippiä voi antaa, mutta se ei ole pakollista.
Ravintoloissa tippiä yleensä annetaan palvelun mukaan 0-10% laskusta. On hyvä tapa antaa tippiä lähemmäksi 10% kuin 0%.

Tämä edellä kertottu valuuttojen sekoittamine voi kuulostaa hankalalta, mutta todellisuudessa se ei sitä ole. Voit maksaa sillä tai niillä valuutoila mitä sinulla sattuu olemaan. Etkä joudu huijatuksi.
Sekaisin annettu vaihtoraha oli aina laskettu oikein.

1. päivä. (tiistai)

Aamulla lähdimme Curacaon pääkaupunkiin Willemstadiin. Hotellimme, Lions Dive & Beach Resort, järjestää ilmaisen kuljetuksen kaksi kertaa päivässä kaupunkiin hotellin omalla pikkubusilla. Hotellin edestä menee myös bussi arkisin noin tunnin välein (pyhäsin kahden), joka ensin ajaa Jan Thieliin (mm. hieno uimaranta) ja sieltä Pundan bussiasemalla (Willemstadin keskusta, kanavan länsipuoli), josta voi jatkaa matkaansa kaikkialle saareen. Bussimaksi on 1,35 NAF (noin 0,6 euroa).

Söimme aamiaisen Willemstadissa kanavan rannalla ja katselimme kaupunkia. Willemstadin kaupungin läpi kulkee kanava, jota pitkin rahtilaivat ja öljytankkerit kulkevat kaupungin keskellä olevaan suureen öljynjalostamoon. Kanavan yli menee kelluva ponttoonisilta, Emma. Emma oli ennen ainoa silta kanavan yli ja sitä sitä käyttivät sekä autot että jalankulkijat. Silta kuitenkin vanheni ja jäi pieneksi, joten kanavan
yli on rakennettu uusi erittäin korkea (n. 50 m) silta autoille kehätien varteen. Emma on jäänyt
jalankulkusillaksi kaupungin osien väliin. Silta on veden päällä kelluva ponttoonisilta, joka avataan
tarvittaessa (useita kertoja päivässä). SIltaa avataan ajan säästämiseksi vain sen verran kun on
tarpeen, esim. luotsiveneitä, kalastusaluksia ja hinaajia varten riittää, kun siltaa siirretään
sen moottoreilla vain hiukan sivuun, jonlloin alus mahtuu livahtamaan aukosta.

Öljynjalostamo keskellä kaupunkia? Kyllä. Suomen Söldvikin kokoinen ja tyylinen öljynjalostamo sijaitsee keskellä Willemstadin kaupunkia. Kaupunki on pikkuhiljaa levittäytynyt Shellin omistaman öljynjalostamon ympäri ympäröiden sen nykyisin täysin. Kaupungin kehätie, ring, ei kierrä kaupunkia vaan juuri tätä öljynjalostamoa. Siten kehätie kulkee oikeastaan kaupungin läpi. Myös kaikki rahtiliikenne kuten öljytankkerit kulkevat aivan kaupungin keskustan läpi kapeassa kanavassa. Willemsatadissa haiseekin koko ajan öljytisleelle ja sairastumiset ja ennenaikaiset kuolemat ovat kaupunkilaisten arkipäivää. Tälläinen ei olisi varmaan sallittu EU:ssa.

Keskeisellä paikalle vanhan kaupungin tursitialueelle oli tuotu näytille 250 cc Beach Bug, joka oli
putkirunkoinen rantakirppu (www.scooterscuracao.com). Rantakirpun vieressä oli nuori tyttö jakamassa puhelinnumeroaan ja esitteitä. Puhelinnumeron tarkoitus oli tietenkin se, että sitä kautta
saisi vuokrattua itseleen skoottrin tai varattua paikan Beach Bug safarille. Skootteri olis aika mukava ja näppärä peli liikkua Curacaon alueella, joten satunanisen matkamiehen kiinnostus asiaan heräsi muustakin syystä kuin vain tytön takia. Yrityksen tärkeimmät asiakkaat löytyvät kuitenkin Karibian risteilyjä tekevien laivojen matkustajista. Tämä selvisi sekä hinnoista että siitä, että esim. seuraavaksi päiväksi ei skootteria tai paikkaa safarille olis saanut, koska kaikki oli vuokrattu jonkun ristelijän matkustajille. Skootterin päivävuokra oli $55 (ei sisällä bensaa) ja 4 tunnin ohjattu safari Beach Bugilla $110 . Skootterin hinta oli siis useita taaloja kalliimpi kuin autovuokraamoista vuokratun auton!!! Esim. Budget Rent a Car Curacao tarjosi vuokralle Toyota Yaris Hatchback autoa $42 päivähintaan Lions Dive & Beach Resortin asukkaille. Muutenkin autoja sai vuokralle eri vuokraamoista 42-55 taalan päivähinnoilla.

Willemstadin reisun jälkeen loppupäivä menikin sitten käytännön järjestelyissä, seuraavan päivän sukelluksia buukatessa ja mm vuokra-autoa hankkiessa.

Curacao on siitä erikoinen sukelluskohde, että lähes kaikki sukellukset ovat ns. rantasukelluksia. Useilla
sukelluskeskuksilla ei ole venettä laisinkaan, vaan turistit viedään pikkubusseilla rannalle josta lähdetään sukeltamaan. Toinen erikoisuus on ns. ”unlimited air” paketti. Tämä tarkoittaa sitä, että sukellukeskuksesta saadaan rajoittamaton määrä paineilmaa. Tämä hoituu kahdella eri tavalla. Joko vuokraat pullon ja käyt joka dyykinjälkeen täytättämässä sen sukelluskeskuksessasi (tällaistakin vaihtoehtoa meille tarjottiin) tai toinen paljon parempi vaihtoehto: voit aamulla hakea useamman pullon, sukellella päivän eri kohtiella ja palauttaa tyhjät pullot illalla tai seuraavana aamuna sukelluskeskukseen ja ottaa uudet pullot tilalle. Sukelluskeskus pitää tukkimiehen kirjanpitoa saamistasi ja palauttamistasi pulloista. Unlimited air-paketteja on eri pituisiksi ajanjaksoiksi,
yleisin taisi olla 7 päivää. Tähän pakettiin sisältyy vielä sellainenkin erikoisuus, että vaikka olet ottanut
7 päivän paketin, mutta et syystä tai toisesta sukellakaan paljon, laskee sukelluskeskus hakemiesisi pullojen määrän ja katsoo tuleeko sinulle halvemmaksi se, että maksatkin vain jokaisesta pullon täytyöstä erikseen. Sukeltajaystävällistä toimintaa täytyy sanoa.

Olimme jo Suomessa selvitelleet eri vaihtoehtoja ja tulleet siihen tulokseen, että tuo Unlimited air-paketti ja auton vuokraus on se meidän juttu. Tosin ensimmäiset sukellukset matkakumppani halusi tehdä paikallisen sukelluskeskuksen kanssa koska edellisestä sukelluksesta oli vierähtänyt jonkin aikaa.

Kun sukellus hotellimme omassa keskuksessa ei oikein onnistunut ja kiinnostanut, kävelimmekin läheiselle Dive Bus nimiseen ”sukelluskeskukseen” (www.divebus.com ???????. Matka hotellilta oli 1-2 km. Sukelluskeskus on hiukan harhaanjohtava nimitys, koska yrityksen liikeideana on kuljettaa turisteja pikkubusilla hotellilta sukelluskohteisiin. Vasta täksi kaudeksi yritys oli saanut eräälle hiekkarannalle avonaisen pömpelin, jossa sukelluskeskuksen avokonttori sijaitsi. Pömpeli on noin 2 m halkaisijaltaan eikä se ollut lukittava. Muutaman viikon töissä ollut Dive Master (= DM) kertoi miten sukellushomma heillä toimii. Firma vaikutti ihan hyvältä, pieneltä ja palvelualttiilta firmalta, jossa ryhmäkoot olisivat 2-6 sukeltajaa. Tällä keskuksella ei kuitenkaan ollut omaa paineilmakompressoria, vaan he käyttävät ulkopuolisten palveluja pullojen täytössä (ja omistuksessa?). Niinpä meidän olisi pitänyt tietää tulevt sukellukset melko tarkkaan etukäteen ja varata oikea määrä pulloja ja noutaa ne tiettyyh aikaan illasta kioskilta. Tämän koimme suureksi miinukseksi, joten halusimme vertailun vuoksi käydä vielä toisessa sukelluskeskuksessa.

Kävelymatka seuraavaan sukelluskeskukseen oli noin 400 m ja sen nimi oli Atlantis Diving (www.atlantisdiving.com). Sukelluskeskuksessa oli oma kiinteä rakennus, jossa on pieni myymälä, luokkahuone, taukotila ja ulkona hyvät tilat sekä muut fasiliteetit (mm. välineiden huuhtelualtaat). Pullo ja välinevarastona sekä kompressorihuoneena toimi autotalli. Keskuksessa oli panostettu varusteiden käytönjälkeiseen huuhteluun ja huoltoon. Päätimme varata sukellusreissun seuraavaksi päiväksi kokeeksi tästä keskuksesta.

Illalla söimme jälleen Hemingwayssä.
Palvelun ongelmat:

  • tarjoilijat ei huomioi asikaita
  • tuodaan eri pizza kun on tilattu (extratäyte unohtui)
  • asiakas huomautti, hinta ei poistunut laskusta
  • summaa ei saanut pois laskusta, mutta se fixattin muuten
  • Tumman rommin sijaan vaaleaa
  • varasimme pöydän päivällä grilli pufeeseen. Ravintola oli
    kuitenkin tehnyt tuplabuukkauksen, eli meilllä eiolutkaan
    pöytää. Kun saimme pöydän, unohtivat tuoda rannekeet joila sai
    ruokaa seisovista pöydistä.
  • Istuimme pöytään ja kysyime, onko keittiöä auki. On kuulema.
    No pyysimme menun jonka tarjoilija unohti tuoda. Tilasin pihvin
    ja lohkoperunat. Annos tuli riisillä. Kun reklamoin tästä,
    vietiin riisti pois ja 10 minutin pästä tuotin lämpim

amiaisen hotellihuoneessa. Kello 9 tuli sukeluskeskuksen avolava hakemaan meitä sukeltamaan. Pari seuraava tuntia vierähti toisen sukellusparin odottelussa (kaksi tyttöä jotka olivat tulossa Karibian risteilyalukselta), PADI:in kaavakkeiden täytössä, sukelluskorttein tarkastuksessa ja varusteiden kasaamisessa. Odotteluaikana sovin myös tienvarsimainoksen uhrina paikallisen Aviksen autovuokraamon kanssa, että he noutavat meidät hotellilta seuraavana ammuna klo 9.30 vuokraaman auton. Mainoksessa luvatiin auton päivävuokraksi alkaen 35 taalaa, mutta luonnollisesti näitä 35 taalan
autoja ei ollut vapaana. Niinpä tyydyimme 51 taalan Toyta Avensikseen.

Sukellusvarusteet pakattiin pikkubussiin, johoin ei saanut ottaa mukaan mitään ylimäräsitä jota ei ehdottomasti tarvitsisi tällä reissulla. Pakkasin kuitenkin pinenen repun, jossa oli eväät ja vettä mukana, enkä katunut päästöstä. Dm ei antanut mitään suosituksia ottaa juomaa tms. mukaan. Yleensähän sukellusreissuillla tarjotaan asiakkaille juomaa ja naposteltavaa, nyt ei.

Vihdoin noin klo 11 hyppäsimem pikkubussin ja lähdimme sukeltamaan. Ajoimme Willemstadin itäpuolella Curacaon etelärannalle (suojaisempi puoli) sukeltamaan. Päivän ensimmäiseksi kohteeksi Dive Masterinamme toiminut paikallinen aluperäisasukas oli valinnut Caracas Baai (Karakas lahti) nimisen alueen, joka on suosittu turistipaikka ja kyseisellä alueella oli myös Karibiaa purjehtivien purjeveneiden satama ja ankkurointipaikka. Ajoimme rantatietä Fort Beekenburgin (linnoitus) ja Bay Beachin ohi ja tulimme hiekkaranlle, jossa sijaitsi DTD (Downtown diving) niminen sukelluskeksus. Tämän sukelluskeksuksen henkilökunta ja muutamat asiakkaat kuuluivat selvästi Hells Angelsin Hollanin (Europe?) järjestööön ja muutamat varmaan omistivat jopa Harley Davidson merkkiset
polkupyörät. Hyvä kun ovat löytäneet tervehenkisemmän harrastuksen pakokaasujen keskelle, osa ainakin meinaan snorklaili rannalla.

Teimme aluella kaksi sukellusta (sukellukset no 1 ja 2, katso lopusta). Ensimmäisellä sukelluksella
menime 15-20 m syvyydessä jyrkkää korallirinnettä pitkin, vaakanäkyvyyden ollessa 30-50 m. Pintaan näki koko ajan. Seurasimme DM:ää (Dive Master), mutta risteilyalukselta tulleet jenkkitytöt eivät ihan olleet hiffanneet parisukelluksen merkitystä, tai edes ryhmässä pysymistä. Noin puolessa välissä sukellusta toinen jenkkitytöistä katosi hetkeksi, tai siis jäi meistä reilusti ja sukelsi huomatavasti syvemmällä. Olin DM:n ja lauman viimeisen lampaan välissä, jotta edes jolain sukeltajalla pysyisi kontakti kaikkiin sukeltajiin, DM:ää kun se ei ainakaan kiinnostanut. Sitten tyttö tuli yhtäkkiä luoksemme hirveää vauhtia potkien, takuulla yli 10 m/min nousunopeutta (varmaan 10 m / 10 sekunnissa). Kauhean huitomisen jälkeen hän lähti takaisinpäin samalla nopeudella kun oli tullut luoksemme välittämättä DM:n kieltomerkistä. DM yritti myös kiinnittää sukeltajatytön huomiota kaikin mahdollisin ääni- ja valomerkein, mutta tyttö vain painui kunnon saksipotkuin syvemlle ja etäämmälle meistä. Niinpä meille ei jäänyt paljon vaihtoehtoja, lähdimme siis perään katsomaan mikä oli homman nimi ja mikä sille sukeltajatytölle nyt oikein tuli. Jotain todella erikoista hän varmaan oli löytänyt, vähintään jonkun vanhan uponneen merirosvolaivan, Karibian entiellä merirosvoalueella kun olimme.
Tässä vaiheessa sitten menimme myös paljon syvemmälle mitä aluksi oli sovittu maksimisyvyydeksi ennen sukellusta, tosin parini jäi hiukan meidän yläpuolle matalampaan syvyyteen (n. 5-6 m matalammaksi). Katsoin painemittaria, sukellusaikaa (alttiinaolaika) ja jäljellä olevaa suoranousaikaa ja totesin, että ilmaa oli reilusti yli puoli tankkia jäljellä, emme olleet lähelläkään dekosukellusta, joten eihän tällä pienellä poikkeamlla nyt minun suhteen ollut niin suurta merkitysä. Mutta jenkkityöt eivät olleet kovin kokeneita sukeltajia eikä heillä ollut ajan ja syvyden mittavaa laitetta, joten moinen toiminta ei ollut kovin turvallista. Perillä sitten sukeltajatyttö huitoi ja osoitti silmät pyöreänä koralleissa olleseen halkeamaan jossa sitten näin erittäin ison Mureenan. No-niin, tämän takiako kaikki tämä sähläys ja riskinotto? No, olihan mureena iso ja paksu, mutta onhan niitä nähty. Otin nyt kuitenkin mureenasta kuvan ja lähdin pois. Vilkaisin samalla ohimennen jenkkitytön painemittaria (roikkui irtonaisena) ja totesin neulan olevan jo aika alhaalla, reilusti alle 100 bar paineen
(200 bar pullot). Samlla DM tuli paikalle ja totesi saman asian. Olimme sopineet, että näytämme DM:lle
käsimerkin, kun pulloissamme on puolet ilmasta jäljellä (100 bar), mutta tyttö ei tohkeisaan ollut
muistanut seurata lainkaan painemittariaan, joka oli jo laskeutunut aivan liian alas. Niinpä lähdimme nousemaan matalampaan veteen ja jatkoimme sukellusta paluumatkan merkeissä alle 5 m syvyydessä. Paluumatkan varrelle osui sentään hinaajan hylky, jolle meidän pitikin mennä, mutta sukellus muodostui muuten suunniteltua lyhyemmksi. Meren pohjassa n. 4-5 m syvyydessä oikein päin makaava pienen n. 15 m hinaajan hylky on suosittu sukellus ja snorklauskohde. Hylky on sen verran pieni, ettei sen katsomiseen ja kuvaamiseen mene kovi montaa minuuttia, mutta ihan mukava kohde. Varsinkin kun samaan aikaan kohteessa pyörii snorklaajia. Hinaajan bryga on romahtanut viime vuosien aikana, tuskin sentään jään puristuksesta., kuten Suomessa on hylyillä taipumus rikkoutua. Palatessamme lähtörantaan dekosyvyydessä (n. 3-4 m) meidän ohitsemme ui valtavan iso, noin 40-50 cm pituinen, sininen papukaijakala. Tulimme pintaan ja meillä oli edessämme tunnin tauko eli pinta-aika ennen seuraavaa sukellusta.

Tauon ajan sai viettää miten parhaaksi tahtoi, kiertelemällä alueella tai vaikka hiekkarannalla
aurinkoa otaen. Syötävää ja juotavaa oli ostettavissa viereisen uimarannan baarista, mikäli rahaa
sattui olemaan mukana. Ohjehan oli, että jättäkää kaikki sukelluskeskuksen lukittavaan laatikkoon.
Sukelluskeskuksen puolesta ei siis ollut syötävää tai juotavaa tarjolla. Onneksi olin pakannut vettä ja
leipää evääksi. Thaimaan täyden palvelun ”all included” sukellusretkien jälkeen tälläinen ”all exluded”
reissu oli yllätys, varsinkin kun aurinko paistoi ja lämpötila oli 30 astetta ja nestetasapainosta
huolehtiminen on tärkeää. Mutta jos tiesi ”omat eväät mukaan” tavan etukäteen, homma oli Ok. Tässä
tapauksessa olimme kysyneet asiasta etukäteen edellisenä päivinä ja myös ennen lähtöä, joten tiesime,
mutta tätä ei oltu mainittu mitenkään erikseen. No, tässä lienee kulttuuriero. Tämä kyseinen tapa lienee Karibialla se normaali, joten miksi siitä erikseen kertomaan. Tämä on vain hyvä tiedostaa.

Ennen toista sukellusta vaihdoimme pullot, hyppäsimme pikkubussiin ja ajoimme n. 500 m mutkaista ja
mäkistä tietä toiselle rannalle. Tämä ranta oli ollut ennen yksityinen hiekkaranta, jossa oli myös
ollut kalanviljelyaltaat. Nyt niistä oli jäänteet jäljellä. Sukelsimme korallireunaa pitkin.
Vaakaäkyvyys edelleen se sama 30-50 m ja pinta näkyi koko ajan.

Sukellusten jälkeen huolsimme varusteemme ja jätime ne kuivumaan sukelluskeskuksen ahtaaseen
varastoon. Lisäksi sovimme, että noutaismme seuraavana päivänä pulloja omatoimista dyykkaamista varten. ”Unlimited air” tarkoittaa käytänössä sitä, että otamme keskukseta tarpeellisen määrän pulloja
mukaan. Pullojen määrää ei siis rajoitettu mitenkän ja käytännössä otimme 3-6 pulloa kerrallaan.
DM myös kertoi parhaat sukellsupaikat ja omat suosituksensa.

Söimme iltapäivästä Hemingwayssä, olimme tulleet sukeltamasta noin klo 14. Ruokana ”pikkupurtavaa”
eli lähinnä hampurilainen ranskalaisilla. Annos oli maittava ja runsas, ei lähelläkän McShitin
tuottamaa korvikemössöä. Itse tosin pysyin pizzassa.

Illalla kävimme Sea Aquariumissa kauhistelemassa eläinrääkkäystä, kun kerran sisäänpääsy oli hotellimme asiakkaille ilmainen. Isot haikalat (Nurse Shark) oli tungettu aivan liian ahtaasen ja matalaan altaaseen rakennuksen sisällä. Hait köllöttivät passiivisena paikallaan, mikä toki on niden normaali
tapa meressäkin. Mutta tarpeen vaatiessa nillä ei olut lainkaan tilaa liikkua. Myös hummerit (lobsterit) ja monet muut meren eläimet oli tungettu todella ahtaaseen akvaarioon, hyvä että ne mahtuivat lainkaan liikkumaan.

Sea Aquariumin ulkopuolela toimi Dolphin academy. Heillä oli altaat pihalla, joihin oli tungettu
ahtaisiin tiloihin paljon delfiinejä, merileijonia ja kilpikonnia. Mikäli haluat uida, snorkalta
tai jopa sukeltaa delfiinien kanssa se onnistuisi rahaa vastaan. Uinti maksaa $159, Snorkalus (sis. välineet) $169 ja sukeltaminen alkaen $300. Jos haluat vain koskea ja suukotella delpiinejä, onnistuu se $79 hintaan. Jos haluat delfiinien ”hoitajaksi” (tai tietää niistä ennemmän), niin kyseinen akatemia järjestää erillaisia 1-3 päivän kursseja $300-500 hintaan. Jos joku nyt sattuu olemaan tälläisestä oudosta toiminnasta kiinnostunut, niin websaitista www.dolphin-academy.com kertonee lisätietoja. Suosittelen käymään tutstumassa paikkaan, jos haluaa nähdä kuinka eläimillä tehdään rahaa. Eettisyyspuolesta – pistää miettimään.

Auringonlaskun ja illan vietimme hotellialueen hiekkarannoilla.

3. päivä. torstai

Aamulla söimme jälleen oman aamupalan huoneesamme ja menimme ala-aulaan odottamaan
autovuokraamon lupamaa noutoa, joka tulikin sovittun aikaan klo 9.30. Autovuokraamon nainen (palvelupäällikkö) ajelikin sitten Karibilaiseen tyliin, liikenneympyrää väärään suntaan, muutaman oikopolun kautta (short cut) ja lopulta olime ”jossain” autovuokraamon pihalla. Hhhm… kai me osaisimme sitten ajaa takaisinkin, näitä oikopolkuja pitkin. Autovuokraamossa oli sitten todella paljon manuaalista paperityötä, hirveästi lomakeita täytettäväksi käsin kirjoitamalla. Samat tiedot kyllä syötettiin myös koneelle. Tuli vanhat ajat mieleen, kunkaikki tehtiin viitenä kapaleena painetuile lomakkeilla. Noin tunnin paperisodan jälkeen pääsime tarkastamaan auton ja sen lukuisat
naarmut ja kolhuta jotka myös merkittiin paperilappuun, joka tuli aivan täyteen! Postiivista oli, että
meille luvattu Toyota Yaris olikin muuttunut hieman suurempaan Toyota Avensikseen ja hinta tippui muutamalla taalalla. Autoon kannattaa ehdotomasti ottaa tarpeelliset vakuutukset, jotka nostavat auton hintaa noin 12-15 taalaa päivältä.

Saatuamme auton lähdimme hotellin kautta sukelluskeskukseen ja pakkasimme sukelluskamat ja pullot autoon. Ja lähdimme – sukeltamaan, minnekä muualle. Varusteena meillä oli sukelluspaikoista kertova kirja ja paikallinen yhdistetty auto- ja sukelluskohdekartta. Samaa karttaa myyyttiin 3-15 taalan hinnalla. Tämä on ainoa kartta jota saarella myydään, ja se on aika huono. Varsinaisella kartalla ei ole mitään eroa ilmaisjakelukarttaan, mutta maksulisessa kartassa on luettelo sukelluskohteista (numeroitu) ja uimarannoista. Se siis kannattaa ostaa, vaikka se onkin epäselvä ja vanhentunut. Usein kuitenkin kartasta ja teiden varsilla olevista kylteistä saa riittävästi vihjeita, jotta vihdoin löytää oikean rannan ja sukelluspaikan. Saattaa kuulostaa vaikealta, mutta on oikeasti aika paljon helpompaa.

Päätimme lähteä jälleen Willwmsatdin itäpuolelle olevalle alueelle sukeltamaan, mutta tällä kertaa
edellisen Caracas Baai:n toiselle puolle, Jan Thielin alueen viereen. Tällä olisi Diver Leap niminen
hyvä sukelluskode. Etsimme huonosti karttaan piirettyä tietä sukelluskohteeseen, mutta alueella
vallitseva massivinen uuden asuinalueen rakentaminen oli muuttanut teiden paikat aivan täysin.
Löysimme vihdoin poissulekmismenetelmällä ainoan mahdollisen tien sukelluskohteelle, mutta sitä
oltiin juuri sulkemassa maansiirtokoneen rakentamalla vallilla tien poikki, joten jouduimme
luopumaan tästä sukelluskohteesta.

Etsimme muita sukelluspakkoja pitkään, mutta alueella olevien uuden asuinalueen suurien ja
mitavien rakennustöiden takia jouduimme luopumaan täysin tällä alueella sukeltamisesta. Eräällekin
kohteelle olisi ollut parkkipaikalta matkaa n. 30 m – pystysuoraa kallioseinää. Niinpä totesimme vuonna 2007 päivitetyn kartan vanhentuneeksi ja osa teistä oli suljettu hiekka-kiviestein. Koska aikaa oli tuhlaantunut päätimme viimein menimme samaan paikkaan, jossa olimme sukeltaneet
edellisneä päivänä. Teimme siellä vain yhden sukelluksen, koska aikaa oli kulunut niin paljon
alueen muita kohteita etsiessä. Willemsatdin itäpuolen alueelle ei kannata lähteä etsimään
sukelluspaikkoja.

Lähdime ajamaan kohti Aloevera plantaasia. Curacaolle on perustettu kauan sitten kartanoita eli Landhuseja. Näissä yritettiin kasvattaa viljaa ja hedelmiä kuten appelsiineja. Mutta maaperä on liian kuivaa ja kasvatuskokeilut epäonnistuivat. Edes appelsiineista ei tullut syömäkelpoisia, joten niistä alettiin tekemään nykyisin kuuluisaa Curacaon likööriä. Myös Aloevera kasvaa hyvin. Niinpä
suuntasimme Aloevera plantaasille. Plantaasilla siis tuotetetaan Alovera nimisestä kasvista ihonhoitotuotteita ja mehua. Lisätietoa on saatavana osoitteesta: www.aloecuracao.com. Tulessamme palntaasille siellä ei olut yhtään turisteja ja työmiehet olivat juuri käsittelemässä kasveja prosesseointiin.

Tämän jälkeen ajoimme kehätien varrella olleeseen tislaamoon, jossa tehtiin siis tätä Curacaon toista kuuluisaa vientituoteta, sinistä likööriä, Curacao.

Illalla kävimme syömässä ”Vastarannan” hotellin ravintolassa. Ei suositeltava paikka.

4. päivä (perjantai)

Aamulla lähdimme sukeltamaan West Pointiin. West Poin on saaren länsikärjessä ja matkaa sinne oli noin 40 km. Koska Curacaon kapeilla pääteillä on pääasiassa 60 km/h ja osin 80 km/h nopeusrajoitus, kestää matka paljon enemmän kuin vastaava matka Suomessa. Ciracaolla kaupungissa on pääosin 60 km/h nopeusrajoitus, joissakin paikoissa on 40 km/h.

Menmme sukeltamaan hiekkarannalle, jossa on sukelluskohde nimeltään Alice in Wonderland (Liisa Ihmemaassa). Kohteen nimi kuvaa hyvin sukelluskohdetta. Auton jätimme viralliselle parkkipaikalle, josta johti vanhat jyrkät kivirappuset alas hiekkarannalle, jossa oli sukelluskeskus ja baari (yllätys yllätys). Noin 100 m päässä rannasta hiekkapohja muuttui jyrkäksi korallirinteeksi.
Tarkoituksemme oli tehdä kaksi sukellusta tässä samassa paikassa ja viettää väliaika hiekkarannalla. Mutta toisin kävi. Kun olimme sukelluksen jälkeen kiipeämmässä jyrkkiä rappusia autojen parkkipaikalle, näin n. 25 vuotiaan paikallisen tummahipiäisen kikkarapään katsovan hätäisesti tasanteen muurin yli. Aloin kiipeämään rappusia ylöspäin nopeammin sukellusvarusteet
päälläni ja kun pääsin rappuset ylös tasanteelle, niin tämä paikallinen nuorison edutaja kaasutti autollaan karkuun. Painoin auton rekisterinumeron muistiin ja menin autolle. Ja niinhän oli käynyt, että takaoven taaempi pikkuikkuna oli hajoitettu. Ilmeisesti näkyvästi avoin tyhjä reppu takapenkillä
oli liian suuri houkutin. Olisihan tämä pitänyt arvata etukäteen, kun kyseisellä parkkipaikalla oli enemmänkin lasinsirua, mutta ajattelin niiden tulleen yöaikaan.

Takaikkuna olis siis rikki ja viikonloppu tulossa. Jotain oli tehtävä, joten lähdimme lyhyen soittelun jälkeen ajamaan takaisin kohti Willemstadissa olevaa autovuokraamoa, josta auto vietiin Toyotan huoltoon lasin vaihtoon. Noin 3 tuntia myöhemmin ja 53 taalaa (lasin vaihto + lasi) köyhempinä.
Autovuokraamon virkailija suositteli, ettei rikosilmoitusta kannata tehdä, koska menettäisimme kolme tuntia lisää lomastamme poliisiasemalla eikä ilmoituksesta olisi silti mitään hyötyä, vaikka rekisterinumero olikin tiedossamme. Ja näin juuri teimmekin, ja lähdimme sukeltamaan toiseen
lähempään paikkaan.

Päivän toisen sukelluksen teimme Waersenbay nimisellä hiekkarannalla, jossa rantamaksu sukeltajille oli 2 taalaa. Veteen pääsimme vihdoin klo 16 aikaan, aurinko olisi laskeutumassa vasta hiukan ennen klo 18 aikoihin. Tämän sukelluksen yleisvärinä oli sininen. Tämä johtui osin varmaan laskevasta auringosta. Vesi ja korallit olivat erittäin sinertävän värisiä. Sukelluksen jälkeen nautimme baarin terassilta komean auringonlaskun ja seurasimme, näemmekö sen kuuluisan Green Flashin, vihreän välähdyksen, joka näkyy juuri kun aurinko on laskenut taivaan rannan taaksen. Tällä kertaa taivaan rannassa oli sen verran utua, että green flash jäi näkymättä.

Auringonlaskun lähdimme ajamaan kohti hotellia. Matkalla olikin runsaasti reittiteknisiä ongelmia Curacaolla olleen juhlaparaatin takia. Saaren länsipuolelta Willemstadiin tulevat pää- ja sivutiet oli suljettu paraatin takia, eikä missään ollut tietoa kiertoteistä. Viimein yli tunnin harhailtuamme pimeässä enemmän ja vähemmän suljettuja pikkuteitä, löysimme vihdoin takaisin kaupunkiin ja hotelliimme.

Syötiin

5. päivä (lauanatai)

Taas käskeen aammulla

Lähdimme sukeltamaan kohti suosittuja Knipejä. Knipejä on kolme peräkkäin Curacaon länsipäässä,
aika lähellä Westpointia (se sukelluspaikka nimeltään Alice in Wonderland). Knipit ovat alle
kilometrin päässä toistaan. Kaikista läntisin Knipe ei ole hyvä paika sukeltamiseen, mutta on sitä
parempi uimiseen ja rannalla löhöilyyn. Se on erittän suosittu ranta.

Aloitimme Knipeihin tutustumisen sukeltamalla Kleine Knip:illä.

Kleine Lagun

Käytiin katomassa kärkeä ja majakkaa

Paraati pätieillä

Pikkuteitä takaiisn, kysyttiin neuvoa

Syötiin Curacao Air:issa.

6. päivä (sunnuntai)

Aamulla dyykki Jan Thiel bay

Lounas Hemingwayssä

  • klo 14 bussikyydillä Willemstadiin katsomaan paraatia
  • Takaisin klo 17
  • ilalla Fish Market

7. päivä (maanatai)

Kiivetiin vuorelle

Ruokaa Kiinalaisesta katukeittiöstä.

8. päivä (tiistai)

Kaksi dyykkiä Porto Maissa

Maksettiin sukelukset

9. päivä (keskiviikko)

  • Palautetin auto aamulla
  • aurngonottoa ja uinita
  • lähtö klo 16.00 kentälle

10. päivä (tosrtai)

Kotona

Mitä pullovuokra maksoi? Asiakkaan eduksi.

Curacaolla sukeltaminen on erittäin helppoa. Kun ostaa sen ainoan myytävän kartan, niin siinä on sukelluspaikkat numeroituna luettelona. Kartassa on merkittynä tämä sama numero sukeltajan lipun vieressä. Lisäksi paikat on nimetty sekä paikallisella kielellä että enganniksi. Kun sitten sukelluspaikkaa etsii maastosta, opastavat yleensä hyvät tieviitat perille. Parhaassa tapauksessa tien vieressä on
myös maalattuna selkeä sukeltajan lippu ja kohteen numero. Ainoana miinuksena voisi pitää sitä, että kartta on vanhentunut ja monet siihen merkatuista teistä ei ole olleet pitkään aikaan käytössä.